Niitä uutisia matkan varrelta...

Viimeinen kunnon päivitys on siis siltä ajata, kun Veikka on ollut pikkusen yli 3 kk. Niillä tienoilla minä aloin väsymään ja laihtumaan. Luulin että se kuuluu asiaan, imetänhän niin kovasti ja luovutin vielä maitoa äidinmaitokeskukseen (molemmista tisseistä piti pumpata 150 ml pois ennenkun saattoi syöttää vauvan, muuten maitoa tuli niin suihkuamalla että raukkapieni meinasi tukehtua...). Olin laihtunut synnytyksen jälkeen melkein 15 kg eikä kiloja tullut kun 13 raskauden aikana. Samaan aikaan alkoi janottamaan. Ja pissattamaan. Jouluna huomattiin jo yleisesti, miten hirveän laiha olin ja kuinka paljon join vettä. Yritin pysyä reippaana ja olla valittamatta väsymystäni, vaikka samalla harmittelin, etten jaksa enää leikkiä vauvan kanssa, nukkuisin vaan.



Joulu meni ja uusivuosi. Molemmat mukavasti sukuloiden. Veikka oli kiltti tapansa mukaan, söi ja nukkui hyvin. Katsoi meidän kanssa ensimmäisen vuodenvaihteen, valoi tinat ja sitten nukahti. Tammikuussa olin jo tosi väsynyt. Tuntui siltä että en jaksa!! Miten muut jaksavat jos tämä on tällaista?? Äiti vihdoin sanoi minulle, että nyt ei kaikki ole kunnossa, mene lääkäriin. Yöt olivat ihan hirveitä, kävin tunnin välein pissalla ja join ihan yhtä paljon. Siis 7-8 litraa päivässä. Jano oli sanoin kuvaamaton, olisin voinut vaan juoda koko ajan... En enää jaksanut kantaa Veikkaa parvekkeelle makuuhuneesta, vaan mun piti pysähtyä kesken matkan sohvalle ja laskea lapsi käsistäni. Ja me asutaan kerrostalokolmiossa, ei missään linnassa.
Veikka oli ihana, antoi nukkua yön syömättä, mutta 3,5 kk iässä (samaan aikaan kun aloin kovasti laihtumaan) alkoi maidontulo iltaisin hiipua. Lapsi imi ja imi ja HUUSI ja imi, enkä tajunnut että tissistä ei yksinkertaisesti enää tule maitoa. Luulin että huutaa jotain muuta kun maitoa oli aina tullut liiaksi asti. Luovuttamisen olin jo lopettanut kylläkin.
Yötkin alkoivat rikkoontumaan, kun lapsiraukka oli nälissään. Päätimme aloittaa kiinteiden antamisen ja heti helpottui elämä. Peruna maistui, sitten lisättiin porkkanaa, sitten sipulia, sitten kokeiltiin mustikkaa jne. Hienosti meni kaupaksi kaikki :)
Tuli Veikan ensimmäisen lääkärintarkastuksen aika. Menin kuolemanväsyneenä nauvolaan, ilman meikkiä. Kirjaimellisesti viimeisillä voimillani. Raahasin painavaa kaukaloa ja tunsin kuinka voimia ei yksinkertaisesti enää ole, ei yhtään. Sanoin neuvolantädille (joka oli juuri vaihtunut, eikä koskaan ollut nähnyt mua ennnen) että nyt ei ole kaikki kunnossa! Näytän järkyttävältä: silmät mustissa kuopissa, mustat varjot poskissa, luurangonlaiha enkä enää jaksa mitään. JA ne muut oireet. Tädin mielestä olin hyvän näköinen!!! :/ Onneksi lääkäri otti mut tosissaan ja laittoi verikokeisiin samana päivänä. Jäätiin Veikan kanssa terveyskeskukseen ja pääsin jonon ohi kokeisiin. Kotiin päästyämme mentiin molemmat nukkumaan (paitsi join ensin tölkillisen omenamehua, JANOJANO!!!)
Herättyäni parin tunninä päästä, oli puhelimeeni tullut puheluita ja vastaajaan viesti että HETI sairaalaan!! Verensokerini oli 31,5 ja pitkäaikaissokeritkin yli 14...( Niille tiedoksi, jotka eivät tiedä: verensokerin tulisi olla 4-8 välillä, pitkäaikaisarvon alle 7,5). Sotin Mikon töistä kotiin ja menimme kaikki sairaalaan, minä jäin ja pojat lähti kotiin. Taas tuli itku.
Jouduin tiputukseen ja diabeteslääkäri tuli puhumaan miulle ja kertoi että olen sairastunut diabetekseen, luultavimmin lapsuus- ja nuoruusiän sellaiseen eli 1 tyypin diabetekseen. Tästä alkaisi loppuiän kestävä insuliinilääkitys ja musta tulee B- luokan kansalainen (heh, se kelakorttimerkintä siis;).
Jouduin osastolle neljäksi päiväksi. Sokerit saatiin pikkuhiljaa laskemaan ja Mikko joutui olemaan kotona lapsen kanssa ilman palkkaa (joo, niiden töissä on niin siistii, että vaikka äiti on sairas ja kykenemätön hoitamaan lasta, hän on silti äitiyslomalla eikä isä voi saada palkkaa tältä ajalta. Otettiin yhteys pääluottamusmieheen ja isoihin pomoihin, mutta ei auttanut...)
Mikko ja Veikka kävivät mua katsomassa sairaalassa 3 kertaa päivässä, imetin joka kerta ja mulle oli sisustettu ihan oma huone imetystä varten. Muuten jouduin olemaan samassa huoneessa sellaisen mummon kanssa joka taisi olla kuolemassa. Käytävillä tuli vastaan amputoituja jalkoja ja silmälappusilmiä ja tulin melkein pakokauhuiseksi. Tämäkö mulla on edessä?!?!?!! Tuli monet itkut itkettyä ja kirottua maailman epäreiluus :( Mutta samalla tunsin kuinka voimat palautuivat ja yhdessä yössä tuli nesteitä takaisin niin, että tiistaina painoin 56 kiloa ja keskiviikkona 63 kg! Silmät täyttyivät ensimmäisenä ja ne näyttivät siltä että jos olisi silmäpussista turauttanut niin vettä olis lentänyt :D Meni kauan, ennenkuin nesteet tasaantuivat kudoksiin.
Maitoa alkoi taas tulemaan :) Pääsin kotilomalle illaksi kahden sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Samana päivänä kävimme mummolassa saunassa Veikan kanssa ekaa kertaa! Lapsi oli aivan ihmeissään ja onnessaan. Katsoi pesuhuoneen suuresta peilistä silmät lautasina, miksi ihmeessä me ollaan kaikki alasti?? Saunassa kiekui ja kiljui onnesta, ja keksittyään tissin, söikin koko loppuajan sitten onnellisena.
Olin sairaalassa vielä yhden päivän ja pääsin kotiin.
Näin jälkeenpäinkin vielä tuntuu uskomattomalta, miten sen unohtaa mitä on olla reipas ja energinen ja tottuu väsymykseen ja flegmaattisuuteen ja hyväksyy asiantilan muitta mutkitta. Paraneminen oli kuitenkin niin nopeaa, että sairaalassaoloaikani toisena päivänä jaksoin leikittää ja lennättää lastani. USKOMATONTA!!!

Pitäiskö päivittää vai?

Voi että miten nopeasti aika kuluukaan... Paljon on tapahtunut, hyvää ja huonoa. Elämää se vaan on :) Veikka on kasvanut kovasti! Eilen neuvolassa oli mitat 9 kg ja 70,7 cm. "Hymypoika", niinhän se on. Tällä hetkellä lapsi on tehnyt suuhunsa jopa yhden hampaan, jota tehtiinkin sitten kiukulla ja kuumeella pari viikkoa. Ja nyt uutta pukkaa, toivottavasti ei niin kovasti särje tällä kertaa. Vaikka viime yö oli kyllä aika kamala :(

Olemme lähdössä nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa miehen kanssa kahdestaan reissuun!!! Kangasalla on serkkuni häät, ja Veikka menee pappalaan hoitoon yöksi. Oi onnea ja iloa! Häissä on tiedossa myös laulukeikkaa, vähänpikkasen jännittää sekin ;)

Veikka on niin kova liikkumaan, että äidin pitäis olla joka paikassa yhtä aikaa. Pieniä esineitä menee suuhun yhtä mittaa ja vähän väliä pää kolahtaa maahan kun seisomishrjoitukset menee vähän pieleen. Kävelemään olis kova hinku, saa nähdä miten käy! Äiti ja isi on molemmat lähteneet kävelemään 10 kuisena, Veikalla tulee kiire, jos yrittää pysyä perässä ;)

Töihin pitäisi palata kuukauden päästä, mutta missä ihmeen välissä niitä töitä sitten tehdään?? Yks kun on jalassa kiinni koko ajan, hiukan vaikeaa. Ja kotihommiakin pitäisi tehdä.

Nukkumisesta

Meillä on nukuttu alusta asti aivan ihanasti. Sairaalassahan ei muuta tehtykään kuin nukuttu, myös äiti joutui nielemään verenpaineensa ja nukkumaan, vaikka mieluummin olisi kyllä hoitanut vauvaansa...

Kotiin kun päästiin, oli unirytmi sellainen, että vauva heräsi öisin 2 tunnin välein syömään ja sitten taas nukkumaan. Eli ilta yhdeltätoista veteli iltapalan, heräsi yhdeltä syömään, söi puoli tuntia, heräsi kolmelta syömään, söi puolituntia, heräsi viideltä syömään söi puoli tuntia jne... Aamu yhdeksän-kymmenen aikoihin herättiin päivään. Alkuajat vauva oli unessa melkein jatkuvasti. Ensimmäiset viikot vauva nukkui iltapäivällä maraton- unet, yleensä 5 tuntia. Sitten se oli hereillä tunnin kaksi ja nukkui taas illalla 4-5 tunnin maraton- unet. Tiuhan syömisrytmin takia ensimmäisen viikon jälkeen vauva siirtyi nukkumaan meidän väliin sänkyyn.

Minua ärsytti suunnattomasti kaikki tietoviisaat keski-ikäiset naiset, jotka kertoivat faktana meille sen, että sitten vauva ei enää kyllä opi nukkumaan omassa sängyssään jos sen opettaa nukkumaan vanhempien sängyssä. Mulle se teki pahaa, koska tunsin antaneeni vauvalle ihan vääränlaisen alun pleksilaatikossa yksin. Halusimme Mikon kanssa hyvittää sen vauvalle olemalla mahdollisimman paljon ja usein sen lähellä. Ja se oli- ja on edelleen- ihanaa! Neuvolassa purin epävarmuuttani vauvan nukkumiseen vanhempien välissä, johon neuvolan täti sanoi ihanasti, että älä kuule huoli ollenkaan! Ei siitä enää nykyään olla niin tiukkoja. On jopa olemassa sellaisia kuin perhesängyt. Joten annoimme muiden neuvojen olla ja jatkoimme hyväksi havaitsemallamme tavalla eloamme.

3 viikon ikäisenä nukkuminen helpottui niin, että kello kolmen yöherääminen jäi pois ja minäkin sain nukkua 4-5 tunnin pätkän. Siirsimme vauvaliinin taas omaan sänkyynsä nukkumaan ilman MINKÄÄNLAISIA ongelmia. Yleensä aamusyötön jälkeen se jäi kuitenkin mammimaan meidän väliin ja annoin sen nukkua siinä aamu 11:sta asti, kunnes noustiin ylös.

Olemme olleet reissaajia alusta alkaen. Sairaalasta tultuamme olimme päivän kotona ja aloitimme sitten heti eläväisen elämisen. Lähdettiin vauvan kanssa klo 13 reissuun, yleensä vaunuilla jonnekin kylään, jossa vauva veteli suvereenisti 5 tunnin unet häiriintymättä koiran haukusta, liikenteen metelistä, puheesta tai mistään. Puhumattakaan liikuttamisesta :D Sitä saattoi (ja saattaa edelleen) mankeloida unessa miten päin tahansa, eikä se ole moksiskaan. Olemme myös opettaaneet vauvan nukkumaan metelissä. Huomasimme, että vauva nukkuu siten paremmin. Siispä imuroin aina silloin kun vauva nukkuu, jopa vauvan sängyn alta! Nykyään kuitenkin vauva nukkuu parvekkeella päiväunet omissa parvekevaunuissaan. Hassua muuten: jos häntä yrittää nukuttaa omaan sänkyyn, nukkuu vain puoli tuntia. Parvekkeella vetelee 3-4 tuntia, joskus jopa 5 tuntia!

Pikkuhiljaa jäi klo yö yhden syöttökin pois, ja 2 kk ikäisenä ensimmäinen herätys syömään oli vasta aamu kuudelta ja on siitä venynyt vaan pidemmälle aamuun. Tämän hetken ennätys on toissayöltä, jolloin vauva nukkui klo 24-9.45 välisen ajan ilman yhtäkään herätystä! Ihanaa! Sitten on maailman ihanin vauva seuraavat puolitoista tuntia, jonka vieltämme meidän sängyssä laulaen, jutellen, lukien, nauraen ja jumpaten. Ja tietysti syöden. Sitten vauva väsähtää ihan yhtäkkiä. Jaksaa siis aamulla olla aika tasan 1,5 tuntia hereillä, jonka jälkeen menee päiväunille parvekkeelle 3-4 tunniksi. Sitten on taas maailman ihanin vauva ja tehdään samoja juttuja kuin aamulla, paitsi tällä kertaa sitterissä tai lattialla viltillä, jolloin otamme mukaan maasta istumaanveto- sekä kääntymisharjoituksia. Sitten taas puolentoista tunnin päästä kutsuu Nukkumatti. Iltarytmi ei ihan vielä ole niin kellontarkka. Toisinaan vauva simahtaa yöunille jo klo 22, toisinaan vasta 00.30. Mutta minä itse nautin siitä, että vauva on meidän kanssa iltaisin puuhailemassa. Eilenkin illalla juttelimme yhdessä koko perhe tunnin verran, tai oikeammin Veikka jutteli. Sillä oli niin kovasti asiaa ja että se olikin sitten suloinen :)

Nyt on kolme kuukauden rajapyykki ylitetty, eikä ongelmia ole ollut lainkaan. Tiistaina neuvolassa Veikka sai ekan rokotuksen, josta oli illalla kärttyinen ja kipeä. Mutta Panadol- oraaliliuos helpotti ihan muutamassa minuutissa oloa ja yö nukuttiin ennätyshyvin.

Mutta nyt kutsuu vielä hetken kotihommat, ennenkuin vauvaliini herää päikkäreiltään. Sitten saammekin ihanan Emman vieraaksi, vauva niin tykkää kun saa olla sylissä :)

No johan se on tullut!

Meille syntyi maailman ihanin pieni poika 15.9. klo 15.45. Synnytys oli vaikea ja lapsi suuri. Supistuksia oli ollut jo 3 yötä, joista viimeisen vietimme sairaalassa. Olin myös edellisellä viikolla sairaalassa toksemia- epäilyn takia. Verenpaineet olivat taivaissa, joihin sain lääkityksen. Synnytyksen jälkeen jouduin istukan käsinpoistoon. Jokseenkin kurjaa, koska se tehtiin spinaalipuudutuksessa ja olin selvinnyt synnytyksestä ilman mitään kivunlievitystä... Kaiken piti olla helppoa ja nopeasti ohi, mutta toisin kävi. Istukka oli niin tiukassa kiinni, että menetin leikkauksessa verta 4,2 kg, ja heräämössä odotellessani kuulin kuinka hoitajat puhelivat sänkyni jalkopäässä kuinka mun pitäisi saada lisää verta ja sitä ei ole...

Ennen leikkausta sain pitää vauvaa rintani päällä n. 10 minuuttia, jonka jälkeen se vietiin yläkertaan synnyttäneiden osastolle odottamaan minua iskänsä kanssa. Vauva oli tosiaan suuri, 53,5 cm ja 4395 g, ja tämä on meidän ensimmäinen lapsi. Kaikki oli siellä osastolla hetken hyvin, kunnes vauva muuttui turkoosiksi ja se kiidätettiin tuhatta ja sataa lasten teholle ja laitettiin happikaappiin. Vauva palautui nopeasti, mutta sitten huomattiin että sen verensokeri oli 0,9... Vauva joutui jäämään lastenosastolle sokeri-infuusioletkuihin 6:ksi päiväksi!!! Se oli sellaista tuskaa minulle, joka en pystynyt leikkauksen ja verenhukan vuoksi kävelemään viiteen päivään :( Eli kaikki meni pieleen! Se on surettanut mua edelleen, kuinka kurjan alun meidän kulta sai. Pieni vauva, joka ei ensimmäisinä elinpäivinään erota itseään äidistä ei äitiä näekään, saati saa maata lähellä ja kuunnella tuttua hengitystä ja sydämen lyöntejä, vaan joutuu makaamaan pleksilaatikossa letkuissa kiinni ja joka kolmas tunti sitä piikitetään pienesti ja kerran-kaksi päivässä isosti. Se tuntui- ja tuntuu edelleen- tosi pahalta. Viikko meni itkiessä vauvan isin kanssa. Saimmehan me toki käydä lasta hoitamassa aina hoitohetkinä, mutta omien verenpaineitteni vuoksi (jotka vielä synnytyksen jälkeenkin olivat 208/110 luokkaa ja hemoglobiini n. 80) eivät hoitajat päästäneet minua edes vauvaa katsomaan, mikä taas nosti TIETYSTI verenpaineitani vielä enemmän. Tiesin kyllä, että vauvalla on kaikki ihan hyvin, mutta kyllä äidin pitäisi saada olla lapsen lähellä ja päin vastoin. Ai niin, synnytyksen jälkeen mulle sanottiin, että en missään takauksessa IKINÄ saa synnyttää kotona, kun tämä on luultavasti sellainen asia mikä tulee toistumaan joka synnytyksessä tämä istukka-asia...

Oltiin loppujen lopuksi 8 piinaavaa päivää sairaalassa, enkä jaksa kertoa siitä nyt enempää. Voin joku kerta sitten valottaa sitä lisää.

No, kaikki paha jäi onneksi (ainakin toistaiseksi!!) sairaalaan. Samoin kaikki raskauskilot ja vähän yli. Maitoa on tullut yli oman tarpeen ja vauva on kertakaikkisen ihana. Nukkuu valtavan hyvin, jopa 8,5 tunnin pätkiä putkeen ilman herätyksiä yöllä ja siihen päälle vielä pari kolme tuntia ennen kuin noustaan. Olen ollut aika "lepsu", jos nyt niin voi sanoa, vauvan hellittelyn suhteen. Meistä se sai niin kurjan alun sairaalassa, että ollaan pidetty sitä mahdollisimman paljon sylissä ja lähellä. Ja siitähän vauva nauttiikin :) Vauvalla on muuten nimi jo, viime viikonloppuna oli nimijuhlat ja nimeksi tuli Veikka Onni Elmeri Heino. Kuulema ihan meidän näköinen nimi <3

Eli Veikka nukkuu usein meidän välissä, sylissä, viekussa ja kantoliinassa. Siitäkin huolimatta se nukkuu ihan yhtä lailla omassa sängyssään, vaikka kuinka pelotellaan että se ei ikinä opi nukkumaan yksin jos saa nukkua vanhempien välissä. Höpö höpö. Kaikki lapset on yksilöitä ja äiti tietää parhaiten. Eikä se vaadi mitään sen kummepia viihdykkeitä vaan juttelee omalla kielellään meille sitteristä tai lattialta viltin päältä. Tanssitaan, jumpataan, lauletaan ja luetaan. Mutta parasta kaikesta on kun saa olla lähellä ja joku höpöttelee sen kanssa.

Kaikki on mennyt ihan älyttömän hyvin sairaalasta lähdön jälkeen, täytyy toivoa että niin jatkuu tästäkin eteenpäin :)

Kerron myöhemmin lisää mm. gestaatiodiabeteksestä, toksemiasta jne... Ja tietysti meidän ihanasta pojasta!

Vähiin käy ennekuin loppuu!

Täällä ollaan taas PITKÄN tauon jälkeen. Kesä meni kahta työtä tekemällä ja mahaa kasvattaen. On ollut ylä- ja alamäkiä, hirveästi tapahtumaa ja aika on mennyt kuin siivillä. Tasan kuukausi laskettuun aikaan jäljellä ja voi niin paljon vielä tehtävää!!

Aika helpolla olen päässyt, oli jotain diabetesjuttua, sitä närästystä, suonenvetoa ja sen semmosia, mutta oikeasti kun miettii niin hyvinhän meillä on mennyt. Kiloja on tullut naurettavan vähän (omasta mielestäni, kun olin varautunut paljon suurempiin määriin kuin 11 kg). Maha on pieni pinkeä potkupallo suoraan edessä- joo ai että POIKAMAHA?!?!? Voi vihtori, on muuten suhteellisen raivostuttavaa kuulla joka tuutista joka hetki kuinka mulla on poikamaha ja "kyllä sä taidat pojan tehdä"- juttuja... Siis ei siinä mitään, vauva on ihan yhtä rakas meille, oli se sitten tyttö tai poika. Ei vieläkään tiedetä, eikä halutakaan tietää, vaan jätetään se sitten ihan h-hetkeen se tieto :)

Kovasti ovat ihmiset ihmetelleet, kuinka mä jaksan "tällaisella vauhdilla" tehdä ja hösätä juttuja, mutta kun en osaa oikein muutenkaan. Viime perjantaina oli veljeni ihanat häät, joissa olin kaasona ja kaikki meni oikein hienosti. Tanssin loppuun asti muiden kanssa, samoin morsiamen polttareissa menin mukaan DTM:ään ja tanssin ja oli niin ihanaa! Vauva ei ollut moksiskaan, kun liikuin kuitenkin koko ajan ja juttelin. Moottoripyöräilystä se sanoi kyllä itsensä irti tossa kuukausi puolitoista sitten... Meteli on vähän eri, enkä minäkään liiku pahemmin kyydissä.

Nyt "äitiyslomalaisena" eli tämän viikon on olo jo ollut aika tuskaisa. Tai lähinnä yöt siis. Maha on tiellä koko ajan, hepulla hikka tai muuten vaan inhottavan tuntuiset venyttelyt kaynnissä. Ja ne vessajuoksut, voi ei...Tunnin välein vessaan, nuku siinä nyt sitten. No toisaalta, tulee valmentauduttua yöimetykseen, enkä oikeasti ole kyllä päivisin ollut väsynytkään.

Fyysiset oireet joita nyt on tullut tällä viimeisellä kuulla on lantion luiden kivut ja supistukset ja pistämisen tunne mahassa. Enää en pysty kävelemään yhtä reippaasti kuin aikaisemmin. Eilenkin lenkin, jonka yleensä teemme tunnissa, teimme nyt puolessatoista tunnissa ja kyllä oli pyllyluut kipeät sen jälkeen! Tänään olin sitten vaan tunnin lenkillä, eikä kipua oikeastaan tullut. Olen liikkunut paljon kesän aikana: pyöräillyt, kävelly ja uinut järvissä. Kummallista, kuinka ihmisten asenne on se, että "apua, miten niin pyöräilet?!? ethän sä enää saa!!!" Vauva nauttii kun minä liikun, eikä se pahaa mullekaan tee. Tällä hetkellä tuntuu, että pyöräily olisikin parempi vaihtoehto kuin kävely, sillä polkiessa ei tule supistuksia eikä piston tunnetta vatsaan.

Vielä en ole ehtinyt aloittaa vaippojen kutomista tai vaatteiden tekemistä. Lankoja olisi aivan valtavat määrät kyllä mistä tehdä... Mutta kyllä senkin aika vielä tulee. Nyt pitää saada koti kuntoon ensin. Ja jos ei saada, niin sitten vauva tulee keskeneräiseen kotiin :)

Toisinaan toivoisin että vauva menisi yli, niin saataisiin lisäaikaa. Mutta tämän hetkisen nukkumistilanteen kannalta toivoisin että vauva tulisi ihan ajallaan, en jaksa enää tällaisia öitä!!

Närästää

Ja tää näsrästyksen määrä on jotain ihan uskomatonta. Alkoi ihan yllättäen viikolla 24 ja on siitä lähtien piinannut. Ällöttävää! Tosin kun tossa luin, että viikolla 11 mulla on ollut 5 päivän migreeniputki, flunssa, nukkumisvaikeuksia ja paha olo, niin kyllä mä mieluummin tän närästyksen valitsen :)

Jalka on parantunut ihan ok. Enää en linkuta, mutta öisin on vielä vähän vaikeaa ja aamulla meno kankeaa. Varsinkin viime lauantaina, kun miehen serkulla oli häät, niin olihan siellä pakko danssata. Seuraavana aamuna tuntui kyllä jalassa. Eikä sen puoleen, väsymyksen määrä oli taas jotain ihan hullua. Jos jonnekin lähtee (hei ja mä tulin kotiin jo klo 23, tosin takana oli 12 tuntinen juhlapäivä, mutta silti!)niin saa varautua kaksi päivää kestävään väsymykseen. Mietin, miltä morsiamesta tuntui, hänellä on kuukauden päästä laskettu aika, huhhuh!

Ompelin itselleni häihin aivan ihanan (muidenkin mielestä, ei vaan omasta :) mekon. Tosin kaavoitin sitä kaksi päivää, sillä justiinsa siitä mallista mitä halusin varioida, ei ollut kaavoja lainkaan. Olin kyllä samaan aikaan Ulpukassa töissä, joten ihan täyspäiväistä kaavoitusta en tehnyt. Ompelin mekon vanhasta 70- luvun pussilakanasta, ja siitä tais tulla heti mun lempparimekko. Värityksenä vihreä, sinapinkeltainen, oranssi, ruskea ja valkoinen, joista siis pinnalla isoja kukkakuvioita. Onhan kangas toki vähän kulunut, mutta ei se haittaa :) Kun saisin niitä kuvia tänne laitettua...

Sitten olimme rakkauteni kanssa kuuntelemassa maanantaina (nimppareiden kunniaksi;) BonJovia stadikalla ja oli kyllä aika nostalgista. Harmitti vaan, kun en saanut viedä mukanani mitään juotavaa ja meillä ei tietenkään ollut käteistä rahaa mukana, kun ei sitä nykyään oikein enää tarvitse... Ja paikat oli kentältä. Jossain vaiheessa mua alkoi pyörryttämään ihan hirveesti ja kysyin järkkäriltä että mistä täältä saa vettä. Neuvoi anniskelualueelle... Hirvee paikka! Mentiin sinne miehen kanssa, ja saatiin raavittua taskunpohjilta kasaan 1,80 €. Vesi olis maksanut sen 2 €, mutta sanoin sille myyjälle että oon raskaana ja pyörryn kohta, niin se sanoi että maksaa vaikka omasta pussistaan sen puuttuvan osuuden. Kiltti! Sit tosin järkkärit ei meinanneet päästää meitä pois sieltä anniskelualueelta, koska "mitään juomia ei saa viedä sieltä pois". Sanoin, että en tod. jää tän mahani kanssa tänne, niin päästivät. Mies oli jo ihan hermona ja meinasi että eiköhän lähdetä kotiin vaan, että ei se ole pystymahojen paikka :D Oli meitä siellä muitakin. Jostain syystä mua alkoi vaan heikottamaan. Mutta se vesi auttoikin siihen melkein heti.

Tällä hetkellä mua työllistää muuten Lapponia taloilta tullut maskottipukutilaus. Onneksi päättivät tilata aluksi yhden puvun ja sitten heinäkuussa mahdollisesti toisen, sillä alkuperäisessä tilauksessa molemmat puvut piti saada Vaasan asuntomessuille 10.7., ei pelkästään tätä yhtä. Tosi kiva tehdä tuollaista isoa projektia vaihteeksi, tosin pienemmät saivat nyt vähän lykkäystä.

Olen jo alkanut odottamaan elokuuta ja lomaa. Ihanaa! Lähdetään rakkaani kanssa ihan kahdestaan rauhoittumaan mökeille (kiva kun on niin paljon tässä lähellä paikkoja minne voi mennä :) Tuntuu, että viime aikoina en mitään muuta tee, kun narisen ja valitan kaikesta. Ei varmasti oo helppoa!

Muuten vauvan liikkeet on jo aika messeviä. Maha hytkyy kun tyyppi monottaa menemään, uusin aluevaltaus on tosiaan toi vatsalaukku. Tosi herkullisen tuntuista, varsinkin kun tätä närästystä on nyt liikkeellä... Kivalta tuntuu, kun lapsi pyörii ja tunnen ehkä pyllyn ja olkapäät kun hän siellä vaihtelee asentoa. Hauska tyyppi :D

Sattui... :(

Kaaduin eilen portaissa kun olin palaamassa töissä kahvitauolta. Tulin portaat kuperkeikkasarjalla alas asti ja satutin kädet ja jalat ikävästi. Kuin ihmeen kaupalla en kolhinut mahanseutua ollenkaan! Enkä päätä enkä selkää. Vasemmasta jalasta meni kuitenkin polvi niin mäsäksi, ettei sillä pysty juurikaan kävelemään ja kipu on aika kova :( Mutta voin kertoa, että säikähdin vielä enemmän!

Heti kun tajusin, lähdin pukuhuoneisiin soittamaan äidille, tarkistin ettei tullut verta ja kuuntelin mahaa. Samalla yritin itkun seasta sopertaa äitille, että olen kaatunut portaissa ja että säikähdin ihan hirveesti. Ei äiti saanut muuta selvää, kuin että olin kaatunut. Myöhemmin kun kerroin jutun uudestään, äiti järkyttyi kuullessaan että olen tullut portaat rytinällä alas! Soitin Päijät-Hämeen keskussairaalaan, jossa ne sanoi samaa kuin äiti: jos veristä vuotoa ei tule, eikä supistele etkä kolhinut mahaa, ei lapsella ole mitään hätää. Se on hyvin suojattuna mahassa. Äiti oli huolissaan, että saan jalan hoidettua ja itseni rauhoitettua. Onneksi lapsi alkoi liikkua melkein heti, joten ei sillä varmaankaan mitään hätää ollut.

Sain sairaslomaa ja olisin saanut kepit, mutta pelkään että tulen vaan kipeämmäksi keppien kanssa, niin en ottanut niitä. Tänä aamuna, kun en päässyt sängystä liikkeelle, solvasin itseäni kun en ollut tajunnut ottaa keppejä! Pitää liikkua siis seiniä pitkin.

Mies oli serkkunsa polttareissa, enkä viitsinyt soittaa ja pelästyttää häntä suotta ennekuin olin vähän rauhoittunut. No mies oli heti hädissään mitä "pystymahalle" kävi ja pystynkö ajamaan itse ja pitääkö heittää ja olenko kunnossa! En halunnut kuitenkaan, että jää paitsi kivoista polttareista niin sanoin pärjääväni. Ja pärjäsinhän minä, kun ensijärkytyksestä selvisin. Mies soitti kyllä tiuhaan ja kyseli vointiani :)Nyt meitä on sitten kaksi klenkkajalkaa täällä: miehellä on polven ristisiteet muusina. Toivottavasti itse selvisin vaan säikähdyksellä.

Soitan huomenna vielä neuvolaan ja varaan ajan lääkärille. Samalla kysyn, pitääkö käydä ultrassa tai jotain ja varmistaa että vauvalla on varmasti kaikki kunnossa.

*Voi mitä kohellusta!!!