tiistai 16. kesäkuuta 2009

Niitä uutisia matkan varrelta...



Viimeinen kunnon päivitys on siis siltä ajata, kun Veikka on ollut pikkusen yli 3 kk. Niillä tienoilla minä aloin väsymään ja laihtumaan. Luulin että se kuuluu asiaan, imetänhän niin kovasti ja luovutin vielä maitoa äidinmaitokeskukseen (molemmista tisseistä piti pumpata 150 ml pois ennenkun saattoi syöttää vauvan, muuten maitoa tuli niin suihkuamalla että raukkapieni meinasi tukehtua...). Olin laihtunut synnytyksen jälkeen melkein 15 kg eikä kiloja tullut kun 13 raskauden aikana. Samaan aikaan alkoi janottamaan. Ja pissattamaan. Jouluna huomattiin jo yleisesti, miten hirveän laiha olin ja kuinka paljon join vettä. Yritin pysyä reippaana ja olla valittamatta väsymystäni, vaikka samalla harmittelin, etten jaksa enää leikkiä vauvan kanssa, nukkuisin vaan.



Joulu meni ja uusivuosi. Molemmat mukavasti sukuloiden. Veikka oli kiltti tapansa mukaan, söi ja nukkui hyvin. Katsoi meidän kanssa ensimmäisen vuodenvaihteen, valoi tinat ja sitten nukahti. Tammikuussa olin jo tosi väsynyt. Tuntui siltä että en jaksa!! Miten muut jaksavat jos tämä on tällaista?? Äiti vihdoin sanoi minulle, että nyt ei kaikki ole kunnossa, mene lääkäriin. Yöt olivat ihan hirveitä, kävin tunnin välein pissalla ja join ihan yhtä paljon. Siis 7-8 litraa päivässä. Jano oli sanoin kuvaamaton, olisin voinut vaan juoda koko ajan... En enää jaksanut kantaa Veikkaa parvekkeelle makuuhuneesta, vaan mun piti pysähtyä kesken matkan sohvalle ja laskea lapsi käsistäni. Ja me asutaan kerrostalokolmiossa, ei missään linnassa.
Veikka oli ihana, antoi nukkua yön syömättä, mutta 3,5 kk iässä (samaan aikaan kun aloin kovasti laihtumaan) alkoi maidontulo iltaisin hiipua. Lapsi imi ja imi ja HUUSI ja imi, enkä tajunnut että tissistä ei yksinkertaisesti enää tule maitoa. Luulin että huutaa jotain muuta kun maitoa oli aina tullut liiaksi asti. Luovuttamisen olin jo lopettanut kylläkin.
Yötkin alkoivat rikkoontumaan, kun lapsiraukka oli nälissään. Päätimme aloittaa kiinteiden antamisen ja heti helpottui elämä. Peruna maistui, sitten lisättiin porkkanaa, sitten sipulia, sitten kokeiltiin mustikkaa jne. Hienosti meni kaupaksi kaikki :)
Tuli Veikan ensimmäisen lääkärintarkastuksen aika. Menin kuolemanväsyneenä nauvolaan, ilman meikkiä. Kirjaimellisesti viimeisillä voimillani. Raahasin painavaa kaukaloa ja tunsin kuinka voimia ei yksinkertaisesti enää ole, ei yhtään. Sanoin neuvolantädille (joka oli juuri vaihtunut, eikä koskaan ollut nähnyt mua ennnen) että nyt ei ole kaikki kunnossa! Näytän järkyttävältä: silmät mustissa kuopissa, mustat varjot poskissa, luurangonlaiha enkä enää jaksa mitään. JA ne muut oireet. Tädin mielestä olin hyvän näköinen!!! :/ Onneksi lääkäri otti mut tosissaan ja laittoi verikokeisiin samana päivänä. Jäätiin Veikan kanssa terveyskeskukseen ja pääsin jonon ohi kokeisiin. Kotiin päästyämme mentiin molemmat nukkumaan (paitsi join ensin tölkillisen omenamehua, JANOJANO!!!)
Herättyäni parin tunninä päästä, oli puhelimeeni tullut puheluita ja vastaajaan viesti että HETI sairaalaan!! Verensokerini oli 31,5 ja pitkäaikaissokeritkin yli 14...( Niille tiedoksi, jotka eivät tiedä: verensokerin tulisi olla 4-8 välillä, pitkäaikaisarvon alle 7,5). Sotin Mikon töistä kotiin ja menimme kaikki sairaalaan, minä jäin ja pojat lähti kotiin. Taas tuli itku.
Jouduin tiputukseen ja diabeteslääkäri tuli puhumaan miulle ja kertoi että olen sairastunut diabetekseen, luultavimmin lapsuus- ja nuoruusiän sellaiseen eli 1 tyypin diabetekseen. Tästä alkaisi loppuiän kestävä insuliinilääkitys ja musta tulee B- luokan kansalainen (heh, se kelakorttimerkintä siis;).
Jouduin osastolle neljäksi päiväksi. Sokerit saatiin pikkuhiljaa laskemaan ja Mikko joutui olemaan kotona lapsen kanssa ilman palkkaa (joo, niiden töissä on niin siistii, että vaikka äiti on sairas ja kykenemätön hoitamaan lasta, hän on silti äitiyslomalla eikä isä voi saada palkkaa tältä ajalta. Otettiin yhteys pääluottamusmieheen ja isoihin pomoihin, mutta ei auttanut...)
Mikko ja Veikka kävivät mua katsomassa sairaalassa 3 kertaa päivässä, imetin joka kerta ja mulle oli sisustettu ihan oma huone imetystä varten. Muuten jouduin olemaan samassa huoneessa sellaisen mummon kanssa joka taisi olla kuolemassa. Käytävillä tuli vastaan amputoituja jalkoja ja silmälappusilmiä ja tulin melkein pakokauhuiseksi. Tämäkö mulla on edessä?!?!?!! Tuli monet itkut itkettyä ja kirottua maailman epäreiluus :( Mutta samalla tunsin kuinka voimat palautuivat ja yhdessä yössä tuli nesteitä takaisin niin, että tiistaina painoin 56 kiloa ja keskiviikkona 63 kg! Silmät täyttyivät ensimmäisenä ja ne näyttivät siltä että jos olisi silmäpussista turauttanut niin vettä olis lentänyt :D Meni kauan, ennenkuin nesteet tasaantuivat kudoksiin.
Maitoa alkoi taas tulemaan :) Pääsin kotilomalle illaksi kahden sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Samana päivänä kävimme mummolassa saunassa Veikan kanssa ekaa kertaa! Lapsi oli aivan ihmeissään ja onnessaan. Katsoi pesuhuoneen suuresta peilistä silmät lautasina, miksi ihmeessä me ollaan kaikki alasti?? Saunassa kiekui ja kiljui onnesta, ja keksittyään tissin, söikin koko loppuajan sitten onnellisena.
Olin sairaalassa vielä yhden päivän ja pääsin kotiin.
Näin jälkeenpäinkin vielä tuntuu uskomattomalta, miten sen unohtaa mitä on olla reipas ja energinen ja tottuu väsymykseen ja flegmaattisuuteen ja hyväksyy asiantilan muitta mutkitta. Paraneminen oli kuitenkin niin nopeaa, että sairaalassaoloaikani toisena päivänä jaksoin leikittää ja lennättää lastani. USKOMATONTA!!!

3 kommenttia:

Kangaskasa kirjoitti...

Ihanaa, että olet kunnossa ja saanut voimat takaisin!

Päivi kirjoitti...

Kiitos! Niin mustakin :)

Anonyymi kirjoitti...

Hui mikä tarina! Kyllähän mä sun sairastumisesta tiesinkin, mutta en noita yksityiskohtia... Onneksi pääsit pian tolpillesi!

Salla R.